Vaaleanpunaiset pitsiunelmat

 Hah, enpä nyt tiedä, ovatko niin pitsiunelmia nämä sukat, mutta sopi niin hyvin otsikkoon tuo sana, joten jääköön siihen😁

                                

Tein viime vuonna muistaakseni samalla pitsijoustimella pitkät sukat, mutta jotenkin jäi kalvamaan tuo takaosan kavennus, joten siksi yritin nyt uudestaan. Tällä kertaa sain kavennuksen omasta mielestäni paremmaksi ja siedettävämmäksi. Ainahan sitä haluaisi kavennuskohdat huomaamattomaksi ja niinkuin niitä ei olisi ollenkaan😇 mutta eikös sananparsi mene jotenkin näin, että mitä ei voi piilottaa, kannattaa korostaa sitä. Ei tämä varsinaisesti korostettu nyt ole, mutta ei piilotettukaan…

                                 

Koitin saada myös kuvaa, miltä tuo pitsijoustin näyttää jalassa ja tämän kummosempaa en näillä säärillä saanut:)

                      

Tämä viikko on ollut hieman surumielinen, ei kuitenkaan lamaannukseen asti vaikuttava, mutta pohjevire ollut sellainen surullinen. Siihen vaikuttaa tietysti se, että sain alkuviikosta viestin isosiskoni kuolemasta. Emme olleet yli kymmeneen vuoteen tekemisissä toistemme kanssa, siskoni asui Ruotsissakin, mutta olihan hän silti siskoni. Joten enemmän on tullut mietittyä lapsuutta ja miksi kaikki meni niinkuin meni.

Siskoni sairasti perinnöllistä sydänsairautta, joka puhkesi vasta hänen ollessaan 34v ja iso ihme oli jo se, että jäi henkiin vaikeiden leikkausten jälkeen. Tosin täysin tahdistimen varassa eli, koska sydämen sinussolmuke tuhoutui heti ensimmäisessä leikkauksessa, joten sydämen oma syke piti korvata tahdistimella. Voihan sen arvata, että loppuelämä ei ollut enää helppoa, jos se oli ollut sitä edes siihenkään asti. Immuunipuutokset tuohon päälle, niin infektiot olivat hengenvaarallisia ja sellainenhan siskoni sitten veikin. 58-vuotiaaksi silti jaksoi. Äitini oli kuollessaan 55v, joten kauhean pitkäikäisiä ei meidän perheen naiset näytä olevan. Itse olen 53v, joten samoilla vuosikymmenillä ollaan.

Olin itse 25v, kun äitini kuoli, joten oikeastaan koko aikuisikäni olen tottunut selviytymään yksin ja kuolema ei sinänsä ole koskaan ollut kaukana mielestä. Siis osasin aavistaa, että äiti ei elä kovinkaan vanhaksi ja toisaalta nyt itse kroonisesti sairaana ei voi välttyä miettimästä oman elämän pituutta. Itse koen asian niin, että on hyvä tiedostaa kuoleman läheisyys, niin osaa elää jokaisen hetkensä turhia kiirehtimättä toiseen hetkeen.

11-vuotias poikani sanoi juuri tänä aamuna, että Äiti, tiedätkö että jouluun on oikeasti 84 päivää enää! En tiedä muistanko tuon luvun oikein😅Vastasin, että tiedätkö, että äiti ei mieti koskaan tuollaisia asioita, äiti elää tätä päivää. Inhoan muutenkin, kun juhannuksena sanotaan, että enää puolivuotta jouluun tai toisinpäin, että jouluna sanotaan että enää puolivuotta juhannukseen. Ajattelen aina, että oikeasti, ketä kiinnostaa?! Eläkää tässä ja nyt älkääkä tuollaista edes miettikö❤️

Vielä kuva "backstagelta", mitä tapahtuu sukkia kuvatessa taustalla:):)