Sairaasti sukkaa

Edellisistä kutomistani sukista jäi iso kasa lankanyssyköitä ja jotenkin tuntui, että niistä piti nyt jotakin tehdä. Ettei ihan tuhlailuksi mene tämä homma..                              Ensin ajattelin sukat tehdä, mutta päädyin sitten säärystimiin, kun tuo pohjaväri harmaa hupenikin yllättävän nopeaan. Enkä nyt jämälankaprojektiin halunnut uutta kerää ostaa. Katsotaan riittääkö vielä tuon toisen säärystimen loppuun saattamiseksi.            Jäikö vielä lankanyssyköitä jäljelle? Miten tuntuu niinkuin tuo kasa ei olisi yhtään pienentynyt. Joutuuko tässä nyt ruveta tekemään vielä sukkiakin jämälangoista. Mitähän sitä tällä kertaa keksisi noista langoista tehdä?                            

Sitä oltaisiin taas hengissä ja elävien kirjoissa viimeisimmän ylirasituksen jäljiltä. Perhekin voi taas hengähtää ja elää hieman rennommin, kun äiti ei ole kuin bebaan ammuttu mesikämmen:) Sitä kun on hieman tavallista ärtyneempi, kun kaikki toiminnot ottavat aivoihin; äänet, valot, hajut ja ihan ajattelukin. Olo on kuin migreenissä ilman päänsärkyä ja sitä joutuu koko ajan sanomaan toisille, että voisitko laittaa pienemmälle sitä tvtä, voisitko olla naputtamatta sormilla sitä pöytää...ylipäätään voisitko olla hiljaa. Peltorit on minulla kyllä käytössä, mutta en pysty niitä pitämään kuin noin 10min, kun sitten alkaa pahoinvointi. Mutta nappikuulokkeet korvien tukkona sitten paremman puutteessa... Mutta sitten asiaan eli lankojen päättelyyn. En käsittele tässä mitään tekniikoita, miten päätellään...siitä minulla on ihan oma postauksensa, vaan käsittelen sitä, miten ylipäätään saa langat pääteltyä. Koska se toiminto vaatii ainakin minulla henkistä valmistautumista ja asennetta:)        

Aivorasitus; onko viheliäisempää tilaa tässä sairaudessa! Tai kaikkihan kuuluu samaan PEM-vyyhtiin; rasituksen jälkeiseen voinnin huononemiseen, mutta olotila kognitiivisen ja emotionaalisen ylirasituksen jälkeen on kyllä täydellisen rasittava. En saisi tätäkään postausta kirjoittaa, koska vointi huononee, mutta haluan jakaa tämänkin... Olen siis tällä viikolla rasittanut itseäni liikaa kognitiivisella puolella. Tehnyt liikaa asioita, jotka tarvitsevat aivoja. Kirjoittanut ja ollut yhteyksissä ihmisiin, miettinyt asioita ja lukenut tekstiä. Myös puhumista on tällä viikolla tullut harrastettua. Joten tässä tulos. Terveenä en edes tiennyt, että tällaista olotilaa voi olla olemassa; että aivot menevät tukkoon, kun energia loppuu ja sitä myöten kroppakin on huonovointinen. Ja kun sanon, että en saisi tehdä aivoilla mitään, se oikeasti tarkoittaa sitä. En saa miettiä mitään ja pahimmassa olotilassa en voikaan miettiä mitään, aivot kuumenevat samantien. En saa ottaa kantaa, jos joku kysyy mi

Silmukointi eli kuvion jäljentäminen neuleeseen silmukoita jäljittelemällä ei ole koskaan ollut minun juttuni. Olen kuvitellut, että se on tosi vaikeaa ja että minun kärsivällisyyteni ei riitä niin tarkkaan hommaan, mutta nythän näyttää siltä, että taidan olla hurahtanut silmukointiin😁 Ensimmäisiä silmukointeja taisin tehdä jääkiekkosukkien parissa ja isoin työhän on se mallin suunnittelu ja piirtäminen. Ei se edelleenkään mitenkään hujauksessa suju, mutta nyt jo vähän tietää, miten mikäkin kohta pitää neulekuviossa toteuttaa. Youtubesta Novitan ohjeitten mukaan opettelin tämän tyylin...että vähän tiesin, mitä silmukoinnissa edes tehdään ja miten on järkevintä edetä. Yhden asian kuitenkin teen toisin kuin ohjeissa. En silmukoi paksummalla, vaan ohuemmalla langalla kuin millä itse sukka on kudottu. Jos esimerkiksi olen kutonut sukan Novitan seiskaveikalla, silmukoin sitten kuvion Novitan Nallelangalla. Mielestäni kuviosta ei tule sitten niin tönkköä ja ihan riittävästi kuitenkin peittä

Julkaisen tämän vertaisystäväni kirjoittaman tekstin hänen luvallaan. Ystäväni, jota ilman en olisi selvinnyt ME:hen sairastumisesta ja sen kanssa elämisestä. Koska, kun sairastut ME:hen, saat kylkiäisenä stigman, jonka takia läheisemme ja ystävämme eivät täysin sairauttamme usko ja todistustaakka on sairastuneella. Pelkkä ME-sairaus olisi jo riittävä, mutta stigma ja sairaus yhdessä tekevät edelleen arjestamme muiden kroonisesti sairastuneiden arkea haastavampaa.  Seuraava tarina ehkä avaa silmiäsi tajuamaan tämän puolen... ME JA STIGMA - Tarina ME-sairaudesta ja ihmissuhteista ”Nyt tarvitaan ystäviä. Mutta yksikään ei ole kuullut koskaan ME:sta. Tämä on tarina siitä, mitä yksi ME-potilas kohtasi ihmissuhteissaan ME:n kylkiäisenä. Vertaistukiryhmässä sain tietää jo etukäteen, mitä ihmissuhteille ME-mankelissa voisi tapahtua. Tuttavat, sukulaiset, ystävät, vanhemmat, sisarukset ja jopa lapset ja puoliso saattaisivat häipyä ME-vuoristoradalla.” ⤵️⤵️⤵️  Lue koko teksti  ⤵️⤵️⤵️         ht

Se ois sitten hiihtolomaviikko täälläpäin kohta taputeltuna; viikko, jolloin perhe ollut kotona ja lomalla. Onhan se ihanaa, että aamuisin ei tarvitse hoputtaa ketään ylös eikä aamupalalle, saa rauhassa herätä ja tehdä asioita kiireettä. Ja isäntä ja poika ehtivät yhdessä ulkoilla, etenkin hiihtää, kun nuorimmainen on siitä nyt niin innostunut MM-hiihtojen myötä:) Mutta se tarkoittaa myös, että minun kuntoni on vähän huonompi, koska meteliä on enemmän ja joutuu enemmän miettimään ja suunnittelemaan. Näin ääniyliherkkänä on vaikea keskittyä kutomaan, kun autonominen hermosto menee sekaisin äänistä ja ajatteleminen ei silloin luista. Mutta se täytyy vain hyväksyä, että valmista ei oikein tule ja kutoa sen kummemmin miettimättä. Peltorit minulla on välillä korvilla, varsinkin silloin, kun isäntä tyhjentää astianpesukonetta, mutta kauan en niitä pysty pitämään, kun alkaa pahoinvointi. Mutta huomasin, kuinka hyvää unilääkettä kuulosuojaimien pitäminen onkaan! 10min ja minua alkaa niiin väsy