Onnellisuus on asenne; mietintää elämästä

Mitenkä satuinkaan lukemaan uuden Yhteishyvä-lehden artikkelin aiheesta maailman onnellisin kansa ja otsikolla Onnellisuus on asenne. Taasen jouduin tarttumaan kynään (hiireen) ja kirjoittaa ajatukseni paperille (koneelle).

Ja taasen, älkää käsittäkö väärin, saa olla onnellinen, saa olla positiivinen, mutta mikään hyvä tässä elämässä ei tule pakottamalla. Onnellisuus ei tule hammasta purren.

 

Mikä minua sitten niin pistää vihaksi tässä artikkelissa? Tämä, että asenne koetaan jonakin sellaisena, jonka ihminen pystyy itse määrittelemään ja päättämään itsessään ja minkä myös muut pystyvät määrittelemään toisessa. Jos ihminen sairastaa vaikka vaikeaa masennusta tai muuten elämä on lyönyt kanveesiin eikä ole voimavaroja sieltä nousta eikä apuja ole tarjolla, en tiedä julmempaa lausetta kuin että syytettäisiin ihmisen asennetta, kun hän ei sieltä nouse eikä saa elämäänsä raiteilleen. 

                          

Minä olen sairastanut masennuksen, vakava-asteisen. Vuosina 2016-2017 oli pahinta aikaa ja puoli vuotta olin täysin yksin oman onneni nojassa. Minä tiedän mikä ero on, kun et jaksa nousta sängystä aamulla, koska kaikki tuntuu niin järjettömältä ja jokainen päivä samanlaiselta tai kun et jaksa nousta sängystä siksi, että fyysisesti et jaksa, vaikka haluaisit. Minä tiedän psyykkisen ja fyysisen sairauden eron. Miten selvisin masennuksesta? Masennuslääkkeillä ja terapialla, jossa sain valittaa saamaani huonoa kohtelua terveydenhuollon osalta ja minua uskottiin. Lopullisesti selvisin, kun 2018 sain oireilleni selityksen ja oikean diagnoosin.

                             

Jokainen, joka on kohdannut elämässään vaikeita asioita ja joutunut niin sanotusti elämän kanssa vastakkain, tietää, että siinä vaiheessa asenteella ei ole mitään merkitystä. Pelkästään jo asenne sanana on tuossa vaiheessa naurettavaa ja absurdia.

Siinä vaiheessa, kun joutuu luovuttamaan ja antautumaan elämän vietäväksi, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Kun ei ole enää mitään muuta tehtävissä kuin päästää kaikesta irti ja luottaa siihen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta, jos sen valitset. Kun kyse on elämänhalusta. Ja kun päätät jatkaa, sinä jatkat, koska päätit niin. Ei ole kyse asenteesta, vaan siitä, että hyväksyt elämän kokonaisena; iloinen ja suruineen. Vain hyväksymällä elämän sellaisena kuin se on, se voi tulla luoksesi. Sitä voi purnata, kiukutella, raivota, käydä kauppaa, keljuilla ja vihoitella, mutta se luikertelee silti luoksesi; elämä, jos sen hyväksyt sellaisena kuin se on. Asenteestasi huolimatta.

                              

Artikkeli jatkaa kertomalla kuinka mäntymetsän puitten humina tekee hyvää sielulle ja kuinka suomalaisten onnellisuus juontaa juurensa vaatimattomuudesta. 

Enkä minä väitä vastaan etteikö luonnossa ja metsässä samoilu ja oleskelu tekisi hyvää, olenhan minäkin ikäni liikkunut luonnossa ja metsän puut tunnen varmasti perinpohjaisemmin kuin moni keskivertokansalainen. Enkä puhu nyt siitä, että osaisin nimetä suomalaiset puulajikkeet, vaan siitä miltä puu tuntuu; poski puun karheaa pintaa vasten, puun taipuisuus tuulessa ja tunne siitä, kuinka se kestää painoni, kuin myös oksan repäisy iholla.

Mutta vaatimattomuutta jos vaalisin, en olisi tänä päivänä tässä tämän kuntoisena kuin nyt olen. Materiaa en kerää, paitsi lankoja, enkä isoja tapahtumia kaipaa, mutta kanssaihmisiltä vaadin ”paljon”. Kykenemistä syvälliseen ajatteluun ja tuntemiseen, toisen huomioonottamiseen, pystyä ajatella asioista toisin kuin mitä on totuttu, kuunnella oikeasti, olla kiinnostunut elämästä ylipäätään. Henkisellä tasolla olen vaativa ja tyytyväinen tähän luonteenpiirteeseeni. Ilman sitä, kuten sanottu, en olisi tässä missä nyt olen. Siitä olen samaa mieltä, että isoja puitteita ei tarvitse ollakseen onnellinen, mutta vaatimattomuus ei sinänsä tarvitse olla hyve, jota kohti pyrkiä.

                              

Entä sitten onnellisuus ja se mikä tekee hyvää sielulle? Olen aina ihmetellyt, kuinka joku toinen voisi tulla sanomaan minulle, mikä tekee minut onnelliseksi, mikä tuo mielenrauhan. Meitä sairaita on tuhansia Suomessa, ihmisiä, jotka eivät pääse luontoon, eivät kuule sitä mäntypuiden huminaa, eivät edes haista tuulen tuoksua. Pitäisikö silloin ajatella, että ihminen ei voi olla mitenkään tyytyväinen, saati onnellinen? Että mielenrauhaa on mahdoton saavuttaa?

                               

Minä olen onnellinen hiljaisuudessa, kun kaikki päivän äänet hiljenevät ja luontokin on hiljaa. Minä kuulen terassiltani puitten huminan läheisestä pikkumetsästä, minä kuulen sateen ropinan ja ukkosen jylinän, lintujen rääkäisyt kuin myös viserryksen. Silti pidän enemmän siitä kun luonto on hiljaa. Tai vastapainona hiljaisuudelle musiikin kuuntelu nappikuulokkeilla; jokaisen soittimen ja laulun nyanssien erottaminen kokonaisuudesta...en tiedä parempaa.

Onnellisin hetkeni on kuitenkin se, kun saan painaa kipeän ja rasittuneen selkäni lattiaa vasten ja tunnen, kuinka selkä suoristuu nikama nikamalta. Ja vain olla ja levätä. Ilman asennetta tietoisena siitä, että tämä on elämäni iloineen ja suruineen.