Suutarin lapsilla ei ole kenkiä....

Tämä sananparsi pitää niin paikkansa täällä meillä:)

Minä kudon päivät pitkät sukkia, omaksi ilokseni ja toisillekin, mutta itselleni en saa napsittua aikaa että saisin sukat tehtyä. Jokaiselle muulle perheenjäsenelle olen kyllä tehnyt.
Kuljen vanhoissa, kohta rikkimenevisssä sukissa, jotka olen saanut joskus kauan sitten lahjaksi. Hyvin ovat kyllä kestäneet!

Minun on kuitenkin haasteellista löytää sopivia sukkia, vaikka tarvinkin niitä ympäri vuoden. Minulla on  vaikea ihon ja ihonalaiskudokaen kipu ja iho ei kestä minkäänlaista painetta. Tämä tuottaa vaikeuksia myös muiden vaatteiden kanssa, ei vain sukkien. Sukissa on kuitenkin se, että ne pitää olla todella löysät, ei puristavia sukansuita eikä edes puristavaa sukkaa. Muuten istunkin sitten loppupäivän ja raavin jalkani verille koska ne kutisevat niin älyttömästi. Kutinahan on kivun esiaste...

Myös materiaali pitää olla sopivaa. Itse kudon paljon villalangasta, jonka koostumus on 75% villaa ja 25% polyamidia, mutta itse en voisi kuvitellakaan pitäväni tällaisesta langasta olevia sukkia. Kutina olisi taattu. Merinovillaiset sukat olisivat hyvät mutta ne pitää olla tosiaan löysät.
Juuri löysin varastoistani melkein valmiit sukat, joissa villaa 60% ja akryylia 20%. Materiaalin puolesta tuntuivat sopivilta ja kokokin näytti olevan ok joten tein ne valmiiksi.

Vähän aikaa pidin niitä mutta alkoivat puristaa liiaksi ja verenkierto estyi liiaksi, kun jalat menivät ihan sinisiksi. Eikä pidä erehtyä luulemaan että sukat olisivat olleet liian pienet, ei, sopiva koko, mutta neulos puristi liikaa.

Tämä ihonalaiskudoksen ja ihon kipu kuten myös selän jäykistyminen ovatkin mielenkiintoisia oireita ja aika haastavia ihan muutenkin arjessa. Paitsi että vaatteet täytyy olla todella sopivat eikä mistään saa painaa, myös toisen kosketus tuottaa kipua. Ystävän halaus tai hyväntahtoinen rutistus olkapäästä koskee ja jää jomottamaan pitkäksi aikaa. Isännän karhumainen rutistus olisi kyllä kiva kestää, mutta joudun sanomaan, että juu kiitos riittää tämä halaus jo, kun tuntuu että selkäranka katkeaa ja ihoa jomottaa. Joku haluaa huomioni ja vaikka pienesti sormella koskettaa että Hei kuule ja tekisi mieli huutaa Aauuuu, oliko pakko painaa sormella tosta!

Entäs sitten selän jäykistyminen? No, kaikillahan meillä on monesti selkä kipeä ja niskat jumissa ja särkee ja kolottaa ja niinhän se on ollut minullakin. Sairastuin tilanteessa, kun harrastin paljon liikuntaa ja venyttelyt ja rentoutumiset olivat tuttua kauraa ja kun lähdin eräänä päivänä autolla töihin enkä saanutkaan enää päätäni sen vertaa kääntymään että olisin nähnyt onko takana ketään, silloin jo tajusin että ei ihan normaalia. Tai kun lähdin rentouttavalle kävelylle, puolessa välissä matkaa selkä oli niin jäykistynyt, että en enää voinut päätäni kääntää sivulle, että olisin nähnyt maisemia. Nyt tiedän, että kuuluu tähän sairauteen, tuolloin vuonna 2012 olin aika ihmeissäni. 2013 olin jo niin jäykistynyt, että yöllä en päässyt kääntymään sängyssä ja mietin monesti että kumpi on parempi; koittaa yrittää kääntyä kivuista huolimatta vai kestää puutunutta olotilaa samassa asennossa. 

Sanotaan, että kaikkea kannattaa kokeilla. Minä sanon, että ei hemmetti, kaikkea ei tosiaankaan kannata kokeilla eikä varsinkaan vain siksi, että joku toinen sitä ehdottaa. Sen verran pitää tuntea itseään että osaa arvioida mikä on kokeilemisen arvoista ja mikä ei. Ja jos ei tunne itseään, se on ehkä sitten se tärkein tie kuljettavaksi.

Koska neuvoja tulee, pyytämättä. Kaikenlaisia neuvoja. Vaikka sairautta ei tunneta eikä siitä ole mitään tietoa, silti annetaan neuvoja. Jos mainitsen että selkä on jäykistynyt, saan jumppa- ja rentoutumisohjeita. Olen joutunut miettimään, miksi ihmiset haluavat niin äkkiä kääntää keskustelun neuvojen antamiseen. Onko toisen sairaus silloin helpompi kestää, kun tuntuu että siihen on tarjota neuvo, jolla voisi kenties toisen oloa parantaa? Vai onko sitä vaikea kohdata, että sairauteen ei ole hoitokeinoa, että ylipäätään kaikkea ei aina voi korjata tai parantaa? Joskus joutuu vain sopeutua tilanteeseen ja jatkaa elämää niillä mitä on. Oikeasti sairastunut hyvin harvoin tarvitsee neuvoja, ennemminkin kuuntelijaa ja ajatusten jakajaa. Että saa kertoa niin kuin asiat ovat ja sinua uskotaan. 

Minulla on ollut se hyvä tilanne, että minulla on aikaisempi terveydenhuoltoalan koulutus...on ollut helppo siihen lisätä uutta tietoa ja vähän on muutenkin tietoa sairauksista ja niiden hoidosta. Minun ei ole tarvinnut pomppia jokaisen asian edessä päämäärättömästi, vaan olen pystynyt valikoimaan niistä ne oleelliset ja minun elämääni sopivat. Tietysti myös aikaisempi elämänkokemus on auttanut tässä.

Olen minäkin kokeillut monenlaista; vesijuoksua,  Taj chitä, hathajoogaa, akupunktiota, hermoratahierontaa, lymfaterapiaa, venyttelyä ja vain hengittelyä. Myös monta vuotta kävin fysioterapeutilla joka antoi liukuvaa faskiakäsittelyä. Silti käänteentekevää oli lääkitys, jolla hoidetaan koko kroppaan levinnyttä Levottomat jalat -oireyhtymääni. Sen sain vuonna 2018 ja niin kuin jo aikaisemmin olen kertonut, siitä pikkuhiljaa alkoi sitten tämä uusi kutomisen aikakauteni...

Näin laajaksi voi aihe mennä pelkästä villasukattomuudesta; se poikii monia mietteitä;) Minä todellakin tarvitsen ne villasukat!

Nyt aloitin kokeilemaan Dropsin Nord langasta, josko pystyisin pitämään. Sisältää kuitenkin merinovillaa ja alpakkaa, joten pehmeää ainakin on. Lankaa on vain tällaisia pieniä nystyröitä...jännäksi menee riittääkö tuo valkoinen molempiin sukkiin. Mutta kiva välillä tehdä ihan tällaista yksinkertaista perussukkaa, ei tarvitse paljoa miettiä, ei muuta kuin kutoa...